Rakkaus

Nuorempana ajattelin, että elämän kantava voima on rakkaus. Vuosi sitten ajattelin, että miten naiivia. Olin eronnut, pettynyt pahemman kerran. Yrittänyt vielä liian monta kertaa ja uupunut. Rakkaus. Mikä rakkaus? Miten se oli muka voinut kantaa minua ja viedä elämässä eteenpäin.

Aiemmissa eroissani en ollut särkynyt yhtä pahasti. Toki nekin olivat olleet kurjia, mutta oli osattu luovuttaa oikeaan aikaan. Nyt oli menty liian pitkälle, liian pitkään. Oli tehty peruuttamatonta vahinkoa.

Luulin katkeroituneeni peruuttamattomasti. Yhtäkkiä kuitenkin huomasin, että ruoassa onkin makuja. Kahvikin tuoksuu taas. En ollut sittenkään vielä luovuttanut, olin vain käynyt pimeässä. Klassisen kliseen mukaan aika parantaa haavat, ja niinhän siinä käy. Minullekin. Kaikille, joita elämä vie eteenpäin.

Mikä sitten kantaa, jos rakkaus ei? Toivo rakkaudesta? Vaikea sanoa. Miettiessäni, mikä minua kantoi eteenpäin mustina aikoina, mieleeni ei tule mitään. Ystävät, kyllä, mutta useimmiten olin vain yksin kotona suremassa, sillä en halunnut kuormittaa heitä yhtään enempää. Voimat loppuivat totaalisesti siihen, kun aloin käydä asioita oikeasti läpi. Toimin kuin puoliteholla, täysin uupuneena.

Ehkä ajattelen sittenkin, että rakkaus kantaa. Vaikka kuinka olisin ollut varma katkeroitumisestani, on kaiken alla kenties pieni osa minua, joka on koko ajan uskonut hyvään ja rakkauteen. Rakkaudesta puhuessani en tarkoita pelkästään romanttista rakkautta, vaan myös ystävien välistä lämpöä ja vaikkapa elämänasennetta ja suhtautumista tekemäänsä, kokemaansa ja näkemäänsä.

Kehooni on tatuoitu sana "rakkaus". Pienen hetken ehdin jo ajatella, että vain nuori minä uskoi niin, kuinka hölmöä. Alan onneksi jo niellä tuota harhakuvitelmaa. Rakkaus on olemassa, se pitää vain löytää. Rakkaus itseen silloinkin, kun on vaikeaa. Sitten sitä voi levittää ympärilleen ja jakaa muille. <3