Mitä voi tehdä, kun tulee tyhjyys? Kun asiat ja projektit loppuvat, ja tulee liian rauhallista. Ei tiedä, miten päin olisi. Enkö ole tottunut harmoniaan? Enkö osaa olla paikoillani? Välttelenkö taas omia ajatuksiani, jotka olen haudannut jonnekin todella taakse silmieni nähtäviltä. Jollain tasolla osaan kuitenkin iloita pysähtymisestäni. Epävarmuuden tunne on epäilyttävä ja raskas, mutta sitäkin tarvitaan elämässä. Jos jatkuvasti menee eteenpäin vilkuilematta sivupoluille, voi itsensä ensinnäkin ajaa ihan loppuun, ja toiseksi kadottaa jonnekin matkan varrelle. Tyhjyys on tilaa uudelle. Tyhjyys on inspiraatiota, joka tulee, kun on tullakseen.
Kaikki lähtee hyväksymisestä. Nyt tuntuu tältä, mutta hyväksyn sen. Huomenna tuntuu erilaiselta, ja hyväksyn senkin. Saan olla kiitollinen kaikista tunteistani. Ne viestittävät minulle tärkeitä asioita itsestäni ja elämästäni. Saan olla tyhjyyden kanssa, keittää kahvit ja taputtaa itseäni olalle. Nyt on tällainen päivä. Voisin vaikka lakata kynnet. Siihen minulla ei ole ollut voimia saati aikaa moneen kuukauteen. Tämähän on jännittävää. Voin tehdä mitä haluan.
Turrutanko kaikki tunteeni, jotta mikään paha ei saisi minua pois raiteiltani? Mutta tuntuuko mikään sitten enää miltään? Tuntuu, että maailma on menossa niin huonoon suuntaan, ettei siinä ole enää mitään järkeä. Talvea ei enää ole, pandemia voi tulla yllättäen myös Pohjolaan, ja eläimiä saa edelleen kohdella julmasti. Puhumattakaan sodista ja muista kriiseistä. Läheisyys ja ystävällisyys olisivat avain - ymmärrys siitä, että kaikki ihmiset ovat samaa lajia, yhtä suurta perhettä. Tästä huolimatta olen viime aikoina törmännyt piireihin, joissa suljetaan osa ulkopuolelle. En voi ymmärtää.
Pitäisikö jatkaa taistelua hyvän puolesta, kun olen jo melkein valmis luovuttamaan? Kun merkitysten tilalle on tullut musta huumori ja osittainen katkeruus. Miten osasin ennen niin luontevasti aina löytää merkityksen jokaisesta huonostakin asiasta? Mihin on kadonnut sisäinen elämän valo, joka niin harvoin sammui. Vaikken ostaisi yhtäkään vaatetta edes käytettynä, vaikka kierrättäisin kaikki jätteeni ja kulkisin pyörällä, tuntuu ettei mikään riitä. Aina voisin olla tekemässä enemmän ja paremmin. Missä menee raja? Kuinka kauan meillä on oikeus tuhota tätä palloa? Milloin voin tuntea oikeaa iloa ilman syyllisyydentunteita?
Synkät ajatukset pyörivät usein mielessä, eikä ihme. En tiedä, onko Instagram uhka vai mahdollisuus. Olinko onnellisempi, kun en vielä ollut rekisteröitynyt? Pitäisikö poistaa koko sovellus? Mistä sitten tietäisin, että kaikki läheiseni ovat kunnossa? Ehkä olisi parempi kuitenkin elää ilman. Voisin sitten kysyä ihan oikeita kuulumisia, enkä sanoa, että "näinkin instasta". Voisin liikkua luonnossa ilman, että aivoni olisivat tottuneet alle minuutin kestoisiin viihdykkeisiin. Lukea kirjaa nukahtamatta enemmän kuin yhden sivun verran. Löytää mielihyvä takaisin elämään. Uskaltaa tuntea kaikki tunteet.
Paljon ajatuksia, vähän vastauksia, aiheesta ja aiheen vierestä? Siltä minustakin tuntuu. Mikä on elämän tärkein kysymys? Mitä tehdä ja mikä jättää väliin? Onko oma onni vai kollektiivinen onni tärkeämpää, jos itse katkeroituu? Vaikeaa, monimutkaista, eettistä, hyvää, huonoa, positiivista, negatiivista ja varmasti kaikkea mahdollista, mitä noiden välistä ja suhteista löytyy. Ainakin on taas tyhjä olo, kun on saanut oksennettua niin paljon ajatuksia ulos itsestään. Onko se hyvä vai huono asia, sitä en tiedä? Varmaankin molempia.
Kaikki lähtee hyväksymisestä. Nyt tuntuu tältä, mutta hyväksyn sen. Huomenna tuntuu erilaiselta, ja hyväksyn senkin. Saan olla kiitollinen kaikista tunteistani. Ne viestittävät minulle tärkeitä asioita itsestäni ja elämästäni. Saan olla tyhjyyden kanssa, keittää kahvit ja taputtaa itseäni olalle. Nyt on tällainen päivä. Voisin vaikka lakata kynnet. Siihen minulla ei ole ollut voimia saati aikaa moneen kuukauteen. Tämähän on jännittävää. Voin tehdä mitä haluan.
Turrutanko kaikki tunteeni, jotta mikään paha ei saisi minua pois raiteiltani? Mutta tuntuuko mikään sitten enää miltään? Tuntuu, että maailma on menossa niin huonoon suuntaan, ettei siinä ole enää mitään järkeä. Talvea ei enää ole, pandemia voi tulla yllättäen myös Pohjolaan, ja eläimiä saa edelleen kohdella julmasti. Puhumattakaan sodista ja muista kriiseistä. Läheisyys ja ystävällisyys olisivat avain - ymmärrys siitä, että kaikki ihmiset ovat samaa lajia, yhtä suurta perhettä. Tästä huolimatta olen viime aikoina törmännyt piireihin, joissa suljetaan osa ulkopuolelle. En voi ymmärtää.
Pitäisikö jatkaa taistelua hyvän puolesta, kun olen jo melkein valmis luovuttamaan? Kun merkitysten tilalle on tullut musta huumori ja osittainen katkeruus. Miten osasin ennen niin luontevasti aina löytää merkityksen jokaisesta huonostakin asiasta? Mihin on kadonnut sisäinen elämän valo, joka niin harvoin sammui. Vaikken ostaisi yhtäkään vaatetta edes käytettynä, vaikka kierrättäisin kaikki jätteeni ja kulkisin pyörällä, tuntuu ettei mikään riitä. Aina voisin olla tekemässä enemmän ja paremmin. Missä menee raja? Kuinka kauan meillä on oikeus tuhota tätä palloa? Milloin voin tuntea oikeaa iloa ilman syyllisyydentunteita?
Synkät ajatukset pyörivät usein mielessä, eikä ihme. En tiedä, onko Instagram uhka vai mahdollisuus. Olinko onnellisempi, kun en vielä ollut rekisteröitynyt? Pitäisikö poistaa koko sovellus? Mistä sitten tietäisin, että kaikki läheiseni ovat kunnossa? Ehkä olisi parempi kuitenkin elää ilman. Voisin sitten kysyä ihan oikeita kuulumisia, enkä sanoa, että "näinkin instasta". Voisin liikkua luonnossa ilman, että aivoni olisivat tottuneet alle minuutin kestoisiin viihdykkeisiin. Lukea kirjaa nukahtamatta enemmän kuin yhden sivun verran. Löytää mielihyvä takaisin elämään. Uskaltaa tuntea kaikki tunteet.
Paljon ajatuksia, vähän vastauksia, aiheesta ja aiheen vierestä? Siltä minustakin tuntuu. Mikä on elämän tärkein kysymys? Mitä tehdä ja mikä jättää väliin? Onko oma onni vai kollektiivinen onni tärkeämpää, jos itse katkeroituu? Vaikeaa, monimutkaista, eettistä, hyvää, huonoa, positiivista, negatiivista ja varmasti kaikkea mahdollista, mitä noiden välistä ja suhteista löytyy. Ainakin on taas tyhjä olo, kun on saanut oksennettua niin paljon ajatuksia ulos itsestään. Onko se hyvä vai huono asia, sitä en tiedä? Varmaankin molempia.
Kommentit
Lähetä kommentti